Yhtäkkiä kadulla vastaamme alkoi juosta ihmisiä, muita reissaajia sekä paikallisia. Samalla kauppiaat alkoivat sulkea liikkeitään, vetää suojakaltereita kauppojensa ovien eteen ja lähteä juoksemaan muiden perään. Ei siinä auttanut kun seurata ihmisvirtaa. Virta vei erään kadun päässä olevaan ravintolaan. Siellä kuulimme toisilta reissaajilta että on ollut iso maanjäristys ja että nyt pelätään tsunamia.
Ravintola alkoi täyttyä ääriään myöden täyteen. Ihmiset pyrkivät kapuamaan vuoren rinteeseen jolle tuo ravintola oli rakennettu ja pyrkimään ylös päin rinnettä. Totesimme ettei tässä kai muutakaan voi kun mennä massan mukana. Vuoren rinteessä ei ollut mitään valmiiksi tehtyä polkua, vaan se oli tiheää pusikkoa, viidakkoa. Släpärit lipsuivat jaloista pystysuoraa rinnettä kiivetessä, kädet naarmuuntuivat raapivista oksista eikä tukea oikein saanut mistään.
En tiedä kuinka kauan meillä meni ylös asti kiipeämiseen. Sen verran kuitenkin siinä hahmotin, että korkealle ollaan kiivetty. Perillä havaitsimme villiintyneet hyttyset. Ne pistelivät minkä ehtivät. Sitten kuului virallinen tsunami warning, sireenihälyytys ja kuulutukset joissa neuvottiin kiipeämään niin ylös kuin mahdollista. Me olimme jo ylhäällä eli sitten vain odotettiin.
Varsinaisina lomalaisina olimme jättäneet kännykkämme hotellille - eihän meidän tarvitse olla tavoitettavissa häämatkallamme... Hieman harmitti, sillä parilla puhelulla olisimme tienneet tarkemmin tilanteesta. Nyt olimme muilta kyseltyjen "faktojen" varassa. Spekulointi aallon koosta ja saapumisen ajankohdasta velloi. Osa oli sitä mieltä ettei kukkulamme ole tarpeeksi korkealla vaan pitäisi pyrkiä vastapäätä näkyvälle kukkulalle (jonne päästäkseen ensin pitäisi mennä alas meren tasolla olevan kylän kautta - ei kuullostanut kovin hyvältä suunnitelmalta).
Siinä sitten oltiin ja odotettiin keskellä pusikkoa hyttysten syötävänä ilman vettä ja kännykkää. Onneksi olimme juuri juoneet tölkilliset colaa ennen kuin alkoi tapahtua, nestehukka ei ihan heti iskisi. Minuutit olivat pitkät kun ei tiennyt mitä tulevan piti. Seitsemältä rupesi hämärtämään. Joku tiesi kertoa että viranomaisten neuvo oli odottaa kello yhdeksään asti. Osa kuitenkin alkoi tehdä lähtöä alas päin jo aiemmin. Löyttäydyimme sellaisen joukon perään jolla taskulamput tai kännykät jolla valaisivat kulkuaan. Tuolloin kello kahdeksalta oli jo pilkkopimeää. Olimme perillä takaisin hotellilla noin puoli yhdeksältä, neljä tuntiä hälyytyksen soimisesta - naarmuilla, nälkäisenä, tiedonjanoisena ja ennen kaikkea elossa.
Sumatran rannikon maanjäristys ei ollut nostanut liikkeelle kuin pienen aallon. Thaimaahan saapuessaan aalto oli ollut 10cm luokkaa, eli varoitus ja tuntien pakoilu pusikossa oli ollut hieman ylireagointia. Silti lause: "Better safe than sorry" kuvasi parhaiten tuota koettelemusta.
Mitä opimme?
Kännykkä, pullo vettä ja hyttysmyrkkyä kannattaa Phi Phi:llä ottaa aina mukaan kassiin hotellilta lähtiessä. Taskulampusta ja linkkuveitsestäkään ei ole haittaa jos viidakkoon tarvii lähteä...
Tuli myös mieleen, että koska matkamme oli täysin omatoiminen olisi ollut suotavaa tehdä matkustusilmoitus ulkoministeriölle. Ilmoituksen teko jäi lähdön kiireiden takia tekemättä. Ei jää toiste.
 |
Kaiken tämän jälkeen toivotus turvallisesta matkasta oikeasti merkitsee ainakin minulle paljon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Hei, anna äänesi kuulua ja jätä kommentti!
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.